Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla, takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään olivat tulleet multaisiksi.
"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.
"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.
Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?
"Rauha, Herran rauha se on,
Sitä tahdon mä rukoilla."
Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä lohdutusta hänen sieluunsa.
"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma: Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen sydämessään.
"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim hymyillen.
"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.
"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua rasittavalta", sanoi äiti.