Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista tietä myöten portin kautta.
"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.
"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"
"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne äsken. Ettekö te hämmästyneet?"
"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään huomanneet teitä", vastasi äiti.
"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan vakavan ja miettivän ilmeen.
"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva
Warenheim ja nousi lähteäkseen.
Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.
17.
Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.