Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea pääkaupungissa.
Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.
Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi harkitsi hän nyt asioita.
Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan, miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.
Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa, miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.
Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä. Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.
Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat sitä ennen avautuneet.
"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria kahdenkesken", sanoi veli.
"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi sisar epäillen.
"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi, "enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi jotensakin varma asiastani."