Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.
Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.
"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.
"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.
Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen, tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on rangaistava.
Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi hän.
"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.
Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.
"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten, kun me yhdessä lähdimme täältä."