Hänen näytti olevan vaikea puhua.
"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin hämmästystä.
"Dagmar, sinä lupasit…?" huudahti hän epätoivoisesti.
"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla lempeämmäksi.
Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.
"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja poistui kiireesti odottamatta vastausta.
Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.
"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"
Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka surullinen, taikka kumpaakin. — Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna yrittänyt pidättää häntä.
"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän ohimennessään, katsomatta Annaan.