"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.
Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.
Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.
Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.
Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin hän ojentaa valtikkansa.
Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja, hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä. Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen tähtensä.
18.
Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan. Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä koko talven.
Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.
"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän ystävällisesti.