Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan. Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli säästänyt vuokraa varten.
"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä. Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin vaikealta!"
Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.
Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä, melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä, joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.
Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli. Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa, kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.
"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."
Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.
"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos asti.
Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.
"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen ja oli taas hyvillä mielin.