Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.
Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä, vaikka olisi sen voinutkin tehdä.
* * * * *
Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.
Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.
Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni, huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa, joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus, jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen sydämensä kutistui kokoon.
"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta", sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.
"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.
Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.
"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti. Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."