Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen luokseen, siitä oli hän varma.
"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.
"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden sinä sitä kysyt?"
"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi kuukaudeksi."
"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."
"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo häiritä sinua kauempaa."
Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.
"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt? Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.
Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin.
Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan.
Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen
vakavuutensa.
"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.