"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna, ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä levottomuudesta.
Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.
"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu, sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada korkoakin rahoistasi."
"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen, mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."
"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."
Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian, eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.
Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki, vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.
19.
Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa, jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat, kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.
"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän ei arkaile."