Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia arvostelujaan.
Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana. Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen ympärillään — ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada sen ainiaaksi vaikenemaan.
"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua tutustua lapsenlapseensa!"
Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.
"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata sen."
Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui lasiinsa.
"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"
Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.
Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.
"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti, käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki", huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.