"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet sinä tahdo näyttää sitä minulle."
"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne taskuunsa.
"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.
20.
Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille eksyneen ystävän edestä.
Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.
"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä vihassasi olisit polttanut sen!"
"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin tyynen, läpitunkevan katseensa.
"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."
"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.