Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut auttaa Kurttia taistelussa — hän tunsi sanoneensa kylliksi — mutta sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois ystävänsä sielusta.
Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.
Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri. Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta, joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.
"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.
"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla tukkaansa.
Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.
"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani. Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin, miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"
Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.
"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa.
"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä, että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.