Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten niiden avulla.
Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.
Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän mielentilan.
"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän. "Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa minulle!"
Hän kiiruhti ovelle.
"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.
"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"
Ja hän meni.
Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.
"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus voittaa sinut", mutisi hän.