Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.
"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit, jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi tänään ja valmistat meille iloisen illan."
"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt ja aikoi mennä.
"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"
"Se on poltettu."
"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"
"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus' on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita täst'edes enää riviäkään."
Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet, että hän on kadottanut järkensä.
"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.
Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle. Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä elämä on toinen asia.