Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.
Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?
Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.
"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.
Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.
"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.
Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.
"Äitisi on mennyt Jumalan luo."
Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
Svenille määritellä.
Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.