KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.
Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.
Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin levähtäneeksi ja pirteäksi.
Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.
Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!
Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.
Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän läksi matkalle.