Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
Ne olivat selki seljällään.
"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan tykö."
Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.