"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven
Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."
"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."
"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.
"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt, milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."
"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä voimana."
"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."
"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia erityisemmin?"
Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.
"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle, sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.
"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät tomuksi."