"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja ainoastaan Jumalalle elämän."
"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä. Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen oivaltaminen, toista sen saavuttaminen."
"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"
"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."
"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."
Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui hänestä välttelevältä.
"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista hengellisyyttä, Elisa!"
Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.
Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin. Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.
"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken kuluttua.