Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta moninaisia välivivahduksia."
"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään sisälsi syytöksen.
"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."
"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja taivaallisista?"
"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin, vai mitä ajattelet sinä?"
"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."
"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna ruumiina kerran haudasta nouseva."
"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti ja vakavasti.
"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä. Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."
Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.