"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän sanoi voimalla.
Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein. Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.
"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.
"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän sen parhaaksi näkee."
"Kuka?"
"Elisa."
"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi tulee tästä sopia."
Helmer punastui.
"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.
Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan kuohuksiin.