"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"
"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena. "Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."
Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana loppuun asti.
"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena. "Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"
Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.
"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer alakuloisesti ja nöyrästi.
"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä hätäillä."
Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen helppoa.
Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.
Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt? Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin hän oli luullut.