Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.
Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.
Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan joutavimmissakin asioissa.
"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se sitten oli kuin olikin".
Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli, ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.
Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille; vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.
Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.
"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.
Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.