"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."
Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.
"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo tuossa tuokiossa."
"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin vaan — sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."
Kristian heläytti naurun.
"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.