"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.
"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"
"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
"Ei minulle."
Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.
Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, — mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, — nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.
Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.