Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.
Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.
Kahdeskymmeneskuudes Luku.
Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan niin synkältä.
"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa", valitteli Irene.
"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
"En näe sitä missään."
"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."