"Ei ole minulla voimia."

"Jumala on oleva väkevyytenäsi."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen määräyksiinsä.

Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miks'ei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin, Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräjäisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer
Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi
Helmer häntä oli luullut!

Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta se kätkeysi hänen mieleensä.

Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä, Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti", kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee kruunun maanteiden puroina solisevan.