Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä vaatteista.
Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa esiin toisi.
"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"
"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."
"Ruumiin elämä ei ole elämää. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."