Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.
"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".
"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti tohtori.
"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen itsensä tähden?"
Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.
Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli kehittymässä.