Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili: "Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.
Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.
Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.
Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin, mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä tai usvaksi haihtui.
Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.
Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.
Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel paraillaan tutki.
"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne, mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."