"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja mitä tehnyt eläessään."
Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.
Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut. Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.
Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.
"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin iäisyyteen?"
Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen huomattavistaan.
Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman: "sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.
Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen elatukseen kuului.
Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.
Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!