Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.
"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.
"Kuinka niin?"
"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. "Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä. Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.
Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman menestystä.
"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen", sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori Hesselille.
"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa tarkoita."