Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.
"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää. Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä en voi, en voi!" lopetti hän.
"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa. Onko meillä oikeutta näin menetellä?"
"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös", arveli Irene.
"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."
Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.
Sanat sattuivat syvästi Ireneen.
"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.
"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut niin vihainen", vastasi Elisa.
"Mitä hänelle sanoit?"