"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin oikeassa, vai mitä?"
"Olit."
Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.
"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"
"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi", vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on täytynyt sinulta jotain kieltää."
"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan kainalosta.
"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin, se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."
"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa. Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan asuinrakennusta kohti.
Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina, jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä alastomien villien keskelle lähettää.
Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo isäkin olla mies puolestansa.