Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
"Rakas isäni!"
"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää mitään puhumasta."
"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun suostumustasi."
"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.
"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan sinun kauttasi."
"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."
"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea vasten.
Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.
"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?" kysyi hän rukoilevin äänin.