Irene hymähti:
"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."
Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden kannalle.
"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."
"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.
"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi, minä en uskalla siksi ruveta."
Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin tavoin pakoittanut?
Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että Irenekin sen huomasi.
"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta "Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia, joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."
"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."