"Miksi sitten olet levoton?"
Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota tarvitset."
"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä on."
"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa puolesta loukkaantuneena.
"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.
"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään hyväksy."
"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan: