"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.
Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauvan kun sinut omistan."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen tasapainoon tointuakseen.
Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.
Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.