"Tottahan silloin, — — — mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."
"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin heti tänne."
Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen päätöksestään.
Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle, seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.
Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:
"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin äiti lapsiaan", kuiskasi hän.
Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä liikutuksen hillityksi.
"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo!"
"Mitä tahtoo Hän sitten?"
"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja rakkaudesta Hän niin tekee."