Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että ne olivat langenneet hyvään maahan.
"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän senjälkeen.
"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle makaamaan.
Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.
Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän, josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.
"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.
Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään.
Riitta meni.
"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"
Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli, että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.
"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja lähteä pois."