Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.
Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen".
Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.
Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään hänen ahmimistaan.
Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän, mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.
Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.
Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.