"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."
"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en edes sinun tähtesi."
Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni uudelleen tupaan.
Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.
"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti hän.
Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos ennen häntä. Elisa oli voitettu.
Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he saapuivat rattaille.
Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.
Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.
Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.