"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.
Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin turha pakina materian sielusta.
"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän välinpitämättömästi.
"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan. "Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle valmistaa."
"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta leppyneenä.
"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"
Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän kanssa puuhaavan.
"Häpeemäänkö! Ja mitä?"
"Äskeistä pahastumistani."
Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas,
kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että
Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi.
Sellainen oli hänelle mieleen.