Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä, etsimisen kaiho.
Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti, huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi, oliko hän liian suoraan puhunut.
"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."
"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.
"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.
Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa, niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut: Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.
"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.
"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä vastakaiun ehkäsi.
Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille päästää.
Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään. Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.