"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."
Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.
Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia. Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.
Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi, hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.
Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut, niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta tahoilta vahingonkorvausta.
Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna. Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.
Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät herrat sivuhuoneeseen.
"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.
"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.
"Miks'eivät suvaitsisi?"