"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä sanottu, että hän on heittiö?"
"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan kylmästi.
"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.
"Maljojen ääressä?"
"Tietystikin."
Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.
"Alfred, älä lähde, — älä, minun tähteni!"
Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan sitoa.