"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.
"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistaumaan.
Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona."
Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.
Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.
"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä enemmän tuhlailla."
"Äiti itkee!"
Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.