"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano ehkä! Lupaa oikein varmasti!"
"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."
Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.
Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"
Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla, kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.
Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti, ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.
"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.
"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'
"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!