"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin — — — ja ette tahtoneet'!"
Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?
Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.
Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
Neljäskymmeneskolmas Luku.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.
"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.